Lyhyesti luuttujen eri tyypeistä

Olen saanut viimeaikoina paljon sähköposteja, joissa on kyselty luuttujen eri muodoista. Viimeisimpään viestiin vastasin suurinpiirtein alla olevalla tekstillä. Tämä voisi toimia vaikka jonkinlaisena oppaana luutun hankintaa pohtivalle.

Luuttua on soitettu keskieuroopassa keskiajalta 1700-luvulle, ja näin pitkän ajanjakson aikana soitin on ottanut monia muotoja. Luutut voi jakaa kätevästi viiteen tyyppiin ajan ja virityksen mukaan. Toki on olemassa myös kaikenlaisia välimuotoja ja vaihteluita maan mukaan, ja joskus monimutkaisempien luuttujen rinnalla oli olemassa myös yksinkertaisempia muotoja.

Keskiaikainen luuttu

4-5 kieliparia, vire ylimmästä alaspäin g'd'af ja c. Alunperin soitettiin linnun sulasta tehdyllä plektralla, pikkuhiljaa kuitenkin siirryttiin polyfoniseen musiikkiin ja tekniikka vaihtui näppäilyyn.

Renessanssiluuttu

Keskiajan viritys säilyy, mutta bassopäähän lisätään G (6-köörinen luuttu). Tässä on oikeastaan se luuttu, mikä nykyään tulee ensimmäisenä mieleen sanasta 'luuttu'. Renessanssi- ja barokkiluutun väliin mahtuu erilaisia kehitysasteita. Voisi sanoa, että alle 10-kööriset ovat renessanssiluuttuja ja yli 11-kööriset barokkiluuttuja. Renessanssiluuttuja on myös monta kokoa yhtyesoittoa varten, eli sopraanosta bassoon, jolloin kielten keskinäinen suhde pysyy samana, mutta soitin kokonaisuutena soi alempaa tai ylempää. Puhutaan siis ylimmän kielen mukaan esimerkiksi g'-luutuista tai f'-luutuista. Merkittäviä säveltäjiä esimerkiksi Dowland.

Barokkiluuttu

11 tai 13 kööriä. (Myöskin on olemassa omanlaisensa 12-kielinen luuttu, mutta sen käyttömahdollisuudet ovat rajalliset omituisten kokeellisten viritysten takia.) Olennainen ero, joka vaikuttaa luutun valintaan, on barokkiluutun viritys: f'd'afdA ja bassokielet GFEDC ja 13-köörisessä vielä BA. Kuudelle ensimmäiselle köörille muodostuvista kahdesta D-molli-soinnusta johtuen tätä tyyppiä kutsutaan myös d-molli-luutuksi. Tästä virityksen erosta, sekä siitä seikasta, että luuttumusiikki on aina kirjoitettu tabulatuurimuotoon, johtuen renessanssimusiikkia ja barokkimusiikkia ei voi soittaa samalla soittimella. Paitsi jos jaksaa jokaisen kappaleen aina kääntää viritykseltä toiselle. Tämä on se luuttutyyppi jolle Bachin luuttusarjat on sovitettu. Tämä tyyppi oli käytössä lähinnä Ranskassa ja Saksassa 1600-1700-luvuilla. 13-köörisessä on joko lyhyt bass-rider pidennys tai pidempi jatkokaula (Swan neck baroque lute eli joutsenkaulaluuttu) alimmille kielille.

Arkkiluuttu / Liuto Attiorbato

Kyseessä on kaksi hieman toisistaan eriävää, mutta yleensä sekaisin menevää soitinta. Molemmissa on renessanssiluutun viritys ja bassokielet, jotka menevät pitkän (arkkiluuttu) tai hieman lyhyemmän (l. attiorbato) jatkokaulan päähän. Tuplakieliä vähintään 14 kpl, tosin joskus bassokielet olivat yksittäisiä. Molemmat olivat oikeastaan käytössä barokin aikana, mutta lähinnä Italiassa. Koska renessanssiluutun viritys oli italialaisilla edelleen käytössä, soveltuu tämä soitintyyppi melkolailla suurimman repertoaarin soittamiseen.

Theorbo / Chitarrone

Luutusta kehittynyt pitkällä jatkokaulalla varustettu soitin, joka oli lähinnä orkesterikäytössä, tosin varsin mukavia soolosävellyksiäkin on olemassa. Käytettiin kaikkialla, ollut olemassa myöhäisrenessanssin ajoilta lähtien. Moni luutisti osasi myös soittaa theorboa. Théorbe on ranskalainen nimitys ja Chittarrone on italialainen nimitys samalle soittimelle. Viritys on outo: esimerkiksi A-theorbo: ae bgdAGFEDCBAG eli renessanssiluutun viritys, josta kaksi ylintä kieltä on laskettu oktaavilla, jollain sointujen muodot ovat soittajalle tutut normaalista luutusta, kyseessä onkin säestyssoitin basso continuo-soittoon. Vähintään 14 kööriä, joko yksittäisiä tai otelaudan kielet tuplia.

Tarkempaa (tarkinta) tietoa varsinkin jatkokaulaisista luutuista löytyy Robert Spencerin artikkelista: http://www.vanedwards.co.uk/spencer/html/

Tiivistäen, luutun maailmaan saapuva joutuu siis käytännössä valitsemaan renessanssi- ja barokkimusiikin väliltä. Lisähuomioita luutuista: Kielet ovat perinteisesti suolesta tehtyjä, joskin käytän paljon Aquila Corden synteettista nylgut-kieltä. Kitaran Nylon-kielet eivät toimi luutussa. Nauhat ovat suolikieltä, ja ne sidotaan kaulan ympäri. Luutuissa on kitkalla toimivat viritystapit, samaan tyyliin kuin viuluissa, tosin hienostuneemmat.

Luutun ruusukkeen leikkaaminen

Kuvat tulee sitten joskus. 

Ruusuke on sellainen asia, joka löytyy milteipä jokaisesta luutusta. Halpisluutun tunnistaa jo kaukaa yksinkertaisesta ruusukkeesta. Tietysti ruusukkeen askartelu vie aikaa, joten "tehdas"tekoinen soitin syntyy nopeammin yksinkertaistetulla kuviolla. Pelkkää tyhjää aukkoa, niinkuin modernissa klassisessa kitarassa on, ei silti näe ikinä luutussa - voisi sanoa, että ruusuke on yksi luutun määrittelevistä tekijöistä.

Tässä blogitekstissä kuvaan yhden tavan leikata ruusuke. Lisäksi opastan välttämättömässä työkalujen teroituksessa sekä niiden tekemisessä itse. Tämä teksti on suomennos aikaisemmin englanniksi julkaisemastani versiosta. Haluan tuoda tätä tietoa suomalaistenkin ulottuville, siis sellaistenkin, joille Lontoon murre ei tule yhtä luonnostaan kuin minulle.

Tässä puhun siis luutun ruusukkeesta, joka puhkotaan suoraan luutun kanteen, eli se on samaa puuta kannen kanssa. Vihueloissa ja muissa vanhoissa soittimissa ruusukkeet olivat eri puista, kenties monista kerroksistakin tehtyjä. Barokkikitarassa tämän osion koristelu on viety kenties pisimmälle, niissä ruusuke on syvä ja monikerroksinen pergamentti/paperihärpäke, joka onkin sitten ihan toinen lukunsa.

Luutun kannen tukee ruusukkeen kohdalta olla suunnilleen 1mm, muttei alle sen. Ympäröivä puu on puolisen milliä paksumpaa. Kannen alla voi pitää pyöreää ruusukkeen kokoista paksua paperia, ja sitten höylällä ohennetaan kansi juuri ruusukkeen kohdalta.

Ruusukkeen piirustukset voi tulostaa tavalliselle paperille (tai piirtää itse, mikäs siinä) josta leikataan ruusukkeen kokoinen ympyrä ja liimataan ohennetulla luuliimalla (tai paperiliimalla) tarkalleen oikeaan kohtaan kannen yläpinnalle. Apuna voi käyttää kannen läpi porattua pientä reikää, joka määrittää ruusukkeen keskipisteen - siis jos ruusukkeen keskikohta on pois leikattava osa, muuten joutuu mittailemaan alapuolen erikseen. Alapinnalle liimataan paksusta vesiväripaperista ruusuketta noin 7mm suuntaansa leveämpi tukikerros, tietysti myös tarkalleen keskitettynä. Mainittua reikää kannattaa käyttää avuksi. Tukipaperi pitää liimata tuhdilla luuliimalla, sitä ei irroiteta. Piirustuspaperi sen sijaan irroitetaan kun ruusuke on leikattu. Anna kuivua ja laita vaikka paino päälle, niin paperi ei irtoa reunoilta. Piirustuspaperi sen sijaan irroitetaan kun ruusuke on leikattu.

Työkalujen valmistaminen

Valmiina näitä ei taida mistään saadakkaan. Olen tehnyt omani tavallisesta harrasteveitsestä (x-acto tms.) Tarvitset veitsen ja varateriä, joista muotoillaan talttamaisia teriä. Vasemmalla alla olevassa kuvassa siis veitsi itse tavallinen terä kiinnitettynä. Kolmen ryhmä on kourutalttoja, ja kaksi oikealla ovat tasapäisiä talttoja. Taltat liitetään veitsen runkoon ja niillä lävistetään ruusukemateriaali pystysuunnassa. Kaivertamista ne eivät kestä, eikä initä siihen ole tarkoitettukaan. Tavallisella veitsenterällä sitten kaiverretaan mahdolliset v-urat ja muutoin viimeistellään ja siistitään ruusuke.

[kuva]

Jonkinlaista metalliviilaa tai sähköllä toimivaa hiomisjärjestelmää kannattaa käyttää, jos sellaisen löytää. Jonkinlainen Dremelin korvike olisi tietysti täydellinen pienten metalliosien työstöön. Muutoin täytyy tyytyä hiekkapaperiin. Teriä on helpoin työstää kun ne ovat kiinni veitsirungossa. Talttaterä täytyy työstää niin, että se ohenee kärkeä kohti noin 0.3 milliin alkuperäisestä paksuudestaan. Tämä oheneminen tapahtuu noin 7 millin matkalla. Kärkeen tietysti vielä teroitetaan itse leikkaava reuna, mutta itse terän täytyy olla todella ohut, jotta se voidaan mukavasti työntää puun läpi. Terän hienomuotoiluun suosittelen 120-200 karkeuksista hiomapaperia.

Teroitus tapahtuu ensin 400 ja sitten 1000 karkeudella. Terä kannattaa kiillottaa ennen teroitusta molemmilta puoliltaan tonnisella paperilla, jotta sen työntäminen puuhun ja vetäminen puusta olisi mahdollisimman vaivatonta. Terävä reuna saadaan aikaiseksi kuten tavalliseenkin talttaan. Toinen puoli on täysin suora, ja toiselle puolelle tehdään noin 45 asteen kulma. Laita hiomapaperi vasten pöytää tai muuta tasaista alustaa, vedä sitten terää sen päällä koko ajan oikeassa asennossa. Toista tonnisella. Nyt terässä on oletettavasti kiere, joka pitäisi saada pois. Kun terää nyt hioo hieman molemmilta puolilta, muistaen edelleen, että toinen puoli on suora ja vain toisella puolelle on kulma, niin kierre katoaa. Terää voi myös vetää jonkin puun läpi sivuttain, tai voi käyttää nahkaa.

Näin saatu terä on kompromissiratkaisu. Senhän täytyy olla tarpeeksi ohut, että sen voi työntää puun läpi ja tarpeeksi vahva, ettei se katkea. Jos terä ei ole tarpeeksi terävä leikkaamaan ihokarvoja (kas siitäpä englannin kielen ilmaisu razor-sharp), on vaarana, että terä puun leikkaamisen sijaan ohuutensa vuoksi taittuu ja näin menee pilalle.

Ruusukkeen mallin mukaan kannattaa valita minkälaisia talttoja tekee. Pyöreät muodot on helppo tehdä pyöreillä taltoilla, ja pelkkiä suoria viivoja sisältävää kuviota varten ei kannata tietenkään turhaan tehdä kourutalttoja. Suoria talttoja kannattaa tehdä ainakin kapea ja leveä malli, niin kuvion pitkät sivut saa nopeasti leikattua. Taltat kannattaa mitoittaa niin, että yhdellä painalluksella saa leikattua juuri kuvioon sopivan mittaisen leikkauksen.

Materiaalista

Luutun kansihan tehdään kuusesta, joka periaatteessa on todella pehmeää puuta. Ongelmaksi siinä muodostuu kova talvikasvu, joka vastaa ohuiden teriemme taittamisesta. Jos tylsä terä ei menekään rikki, se voi silti repiä pehmeää kesäkasvua mukanaan. Se siis työntää puuta eikä leikkaa sitä. Ja siksi terät teroitetaan tarpeeksi hyvin jotta vaikka ihokarvat voisi sheivata. Käytän muuten em. teroitusmetodia kaikkien terään perustuvien työkalujeni teroittamiseen, ja tarkistan terävyyden myös aina samalla tavoin. Nyt perinteiset puutyöhenkilöt varmasti suuttuvat, kun käytän hiomapaperia teroittamiseen, mutta se toimii ja on kätevämpikin kuin liippakivet.

Ruusukkeen leikkaaminen

Ensikertalaisen on syytä harjoitella ensin hyvän matkaa johonkin muuhun palaan kuin lopulliseen kanteen. Suosittelen kantta muotoillessa irti leikattua kulmaa, sillä materiaalin on kuitenkin hyvä olla sama. Toki on mahdollista melko huomaamattomasti liimata pilalle mennen ruusukkeen tilalle kanteen uusi pala kuusta, mutta kannattaako sitä nyt asioikseen siihen hommaan lähteä...

Leikkaukset kannattaa suorittaa jonkinlaisen pehmeän alustan päällä, emmehän halua pirstoa teriämme heti alkuunsa. Minulla on käytössä itsensä korjaava muovimatto, varmaan jostain askarteluliikkeestä ostettu.

Leikkaaminen kannattaa aloittaa kuvion keskeltä. Terän tulee mennä kannen läpi täysin pystysuorassa kaikkien kerrosten (paperi, puu, paperi) läpi. Opit kuulemaan ja tunnistamaan vesiväripaperin läpäisyn äänen, josta tiedät milloin olet tarpeeksi syvällä. Terän 45 asteen kulman puolen pitäisi aina osoittaa irtilähtevää osaa kohti. Kourutalttojen kanssa se ei tietenkään aina ole mahdollista.

Ensimmäinen ongelma on se, että terä ei välttämättä sukellakkaan puuhun pystysuorassa, vaikka kuinka yrittää pitää veistä oikeassa asennossa. Täytyykin "kalibroida" itsensä. Työnnä taltta siis niin hyvin pystyssä kuin kykenet puun läpi. Päästä sitten koko taltta korjaamaan asentonsa haluamallaan tavalla. Veitsen runko noudattaa nyt sitä kulmaa, missä terä on puun sisällä. Nyt voit yrittää korjata kulmaa, kunnes saat opetettua itsellesi juuri oikean kulman. Kaiken lisäksi oikea työntökulma riippuu myös puun syiden suunnasta suhteessa terään. Mutta tästäpä on turha tätä enempää kirjoittaa, sen oppii kyllä kun kokeilee.

Älä suotta irroita jo leikattuja palasia, sillä ne tukevat jäljelle jäävää puuta kiilan tavoin toimivaa terää vastaan. Jos/kun ruusukkeesta halkeaa palanen, jonka ei pitäisi irrota, sen voi liimata pikaliimalla tai luuliimalla takaisin kiinni vaikka heti kun se irtoaa. Kukapa ne palaset sitten lattialta metsästäisi projektin lopussa.

Kuviopaperin voi poistaa hiomapaperilla tai jos käytit luuliimaa, kostealla kankaalla ja silitysraudalla. Varo kuitenkin vettä, sillä se kupristaa kannen käyttökelvottomaksi jos sitä on liikaa. Alapinnan paperia ei poisteta! Jos kansi kuitenkin kupristuu, niin voit kokeilla puristaa sen tasaiseksi levyjen tai lautojen avulla. 

Ja sitten vasta poistetaan kuvioon kuulumattomat puunpalaset.

V-urien leikkaus ynnä muu viimeistely

Teroita askateluveitsen terä.

Ruusukkeiden "langat" risteilevät toistensa ali ja yli vuorotellen. Katsoppa kuvaa tarkkaan, niin minun ei tarvitse selittää tätä.  

Tässä on oikeastaan W-urat. W vai V riippuu lähinnä lankojen leveydestä, kas tässä on v-urat.

Ympäröivä "köynnös" on taas muotoiltu niin, että reunat on veistelty 45 asteen kulmaan.

Takaisin astiaan. Ensiksi siis leikataan puu niin, että tulee selville nuo yli-ali-kuviot, ja sitten vasta urat yms. kuvioinnit. Risteyskohdassa leikataan noin puoleen milliin päälle tulevan langan mukaan. Jos se on osa pyöreätä muotoa, niin muotoa pitää jatkaa. Sitten leikataan palanen irti halutunlaisessa kulmassa. 45 astetta on ehkä liian jyrkkä, arvioisin itse leikkaavani noin 75 asteen kulmassa. Tässä kaavakuva, joka ehkä selkeyttää asiaa. Siinä on siis jo samontein v-uratkin, vaikka niitä ei vielä kannata tehdä.

V-urat leikataan pitämällä veistä 45 asteen kulmassa. Suoria uria tehdessä voi yrittää käyttää viivoitinta apuna. Itse en koe että viivoitin auttaa, enemmän ehkä häiritsee. Pyöreät muodot joutuu joka tapauksessa leikkaamaan vapaalla kädellä. Tässä hommassa auttaa jos ymmärtää miten puun syyt menevät ja mitä se oikeastaan tarkoittaa, että puulla on syyt. Syyt ovat kuin spagettitukku kädessäsi. Pituussuunnassa vahva, mutta vierekkäisiä syitä ei oikeastaan pidä mikään (no huonosti sanottu, mutta you get the point) kiinni. Syyt siis irtoavat toisistaan helposti. Käytin kaikki piirtämistaitoni ja tein allaolevan kaavakuvan:

Tässä koitan osoittaa mitä tapahtuu kun puuta leikkaa terällä. Äxät ja veet tuossa merkkaavat sitä pintaa, jonka haluamme valmiiseen työhön. Vasemmalla on veitsi tai taltta, joka työntyy puun läpi, oikealla taas höylä, joka kaapii puun pintaa. Mustat viivat ovat syitä, jotka menevät ryttyyn kun terä katkoo ne.  Eli ruusukkeen uria leikatessasi haluat siis leikata veitsellä niin, että hyvä pinta jää esiin, eli yo. kuvassa vasemmalla olevalla tavalla. Kun leikkaat pyöreitä muotoja, sinun pitää tehdä ainakin neljä leikkausta kokonaisen ympyrän leikkaamiseksi. Allaolevassa kuvassa on aina yhden v-uran kohdalle merkitty, mihin suuntaan leikkaus täytyy tehdä.  Viereinen ura leikataan tietenkin ihan samalla tavalla. Huomioi puun syiden suunta.

 

Lopuksi

Ruusukkeitahan ja niiden kaiverrustekniikkaa voi toki käyttää muuhunkin kuin soitinrakennukseen. Vilkaise vaikka seuraavaa linkkiä, http://www.esomogyi.com/boxes.html . Ervin Somogyi on kitaranrakentaja, joka on vienyt sekä kitaran koristelun että luutun ruusukkeiden käytön uusiin sfääreihin. Linkitin hänen koristellut laatikkonsa, mutta kannattaa myös vilkaista custom-malliset kitarat tuolta sivulta.

Ruusukkeen malleja löytää lisää googlella, laittamalla hakusanaksi 'lute rosette' (tai vihuela tai baroque guitar).

Tässä vielä mainitsemistani pergamenttiruusukkeista esimerkkejä: http://www.parchmentroses.com/

Cutting the lute rose

Pictures to be added later.

The lute rose, or rosette, is a feature that can be seen on, I'd say, all lutes ever built. You can judge the skill and dedication of the maker by inspecting the rose. Cheap student lutes often come with a simplified design for a rose, due to the gain in production efficiency achieved by ignoring the rose. Still, it is rare to see a student lute with just a black hole where the rose should be. Of course, some makers do cut a decent rose even on their student grade instruments.

In this post, I present one method of cutting the lute rose, and making and sharpening the tools necessary for the process.

Let's assume a standard rose, pierced directly on the soundboard of a lute. Other renaissance and baroque instruments sometimes have elaborate layered roses that are cut from different woods and parchment, but this is rarely seen on lutes. However, the same methods still apply to the cutting of wood. The deep, white, multilayered parchment roses of baroque guitars are a whole other thing, requiring a different set of specific cutters for each shape that the maker wishes to cut - and that's all I know about them, so I don't want to advice on that.

The wood of the top (or if making a layered rose, the layers of wood) should be close, but not below 1 mm in thickness - that is, thinner than the soundboard around it. This can be achieved by taping a round piece of card under the exact spot where the rose will be, and then planing just the rose area, and checking for the correct thickness frantically.

The design for the rose should then be printed out on regular paper, or drawn on paper, and then glued with watered down animal hide glue (or regular paper glue, but it is easier to remove the paper with heat and water if you use hide glue). To glue the pattern on exactly the right spot, you'll need a tiny hole in the exact center of the paper. If the design has a hole in the center, you can make a tiny hole through the soundboard too, to make the alignment easier. Mark the center point on the soundboard with pencil or a tiny hole, and glue the design down, aligning it so that it is symmetrical to the central seam of the soundboard. Then glue a circular piece of thick artist grade water colour paper on the underside of the lute, some 7 mm larger all around the design, centered exactly underneath the rose. Here, the tiny hole comes in handy, as you can be fairly sure that it is accurate. Let dry completely, with perhaps a weight on to keep the papers from curling and lifting up.

Now it would be time to make the tools. The following are quite sufficient for lute rosettes. On the left is a regular hobby knife with a regular blade attached. The other blades are chisel-type blades that are made of used or broken blades. The group of three are slightly curved and the two on the right have a straight edge. These chisel blades are used for removing the areas that will be missing in the finished rose, and the regular blade is used for any finishing touches as well as for carving the v-grooves on the design.

[Picture of tools]

A metal file or some sort of electronic sander, of any kind really,  greatly speeds the process of shaping the chisels, but it can of course be done by hand with sandpaper. It helps if you can securely hold the blade when you shape and sharpen it, and the obvious method is to use the hobby knife for holding the blade. I recommend reading ahead to figure out the way they are used, which then should guide you to make correctly shaped blades: the point that cuts need to be under the force you apply to the chisel. So, that's the first step. Then the blades need to be tapered to a really fine point. Make a taper from about 6mm from the edge towards the edge. I recommend 120-200 grit sandpaper for this. The blade should taper from o.5 mm, or whatever the blade happens to be originally, to 0.1 mm. And then, the 0.1 mm edge needs to be sharpened just like a chisel. The design is a bit of a compromise between a thin blade, a blade that can actually withstand pushing through wood, and a blade that is sharp enough not to just push the wood. 

[pics of blades]

Instructions on sharpening: A blade is not sharp enough for serious woodwork unless you can shave the hair on your arm with it. That is a test I use every time I sharpen a tool, be it a chisel, knife or a plane. I will present the easiest way to achieve such an edge. You need 400 and 1000 grit sandpapers for this. First, you create the edge with 400 grit paper by rubbing the chisel on the paper, holding the chisel blade in an about 45 degree angle, until you see the blade edge making a burr on the other side. This burr then needs to be removed. You now move to 1000 grit sandpaper to remove it, by holding the flat side of the chisel absolutely flat on the paper and rubbing. Then you turn again to the 45 degree side, and rub that side again holding the blade in the correct angle all the time, on the 1000 grit paper.  Once again, remove the burr as above, and it should be ready. To test this, hold the blade against a hair to see if the hair is cut easily by the blade. If not, you must attempt the 1000 grit paper again. The chisel blade must also be polished with 1000grit on both sides for at least the length that goes into the wood, to make the pushing and pulling of the blade easier. Here is a picture that hopefully makes this clearer. Included is the instructions for sharpening the regular knife blade.

[kaavakuva]

The difficulties of working with spruce, the usual material for lute soundboards, is that is has an alternating hardness. This is caused by the way trees grow in temperate zones, fast during summer and slow during winter. The winter grain is the hard, darker lines you see running from the neck end towards the bridge end of the lute. Now, when you cut with the tiny chisels, the harder wood will resist the blade more than the soft wood. Sometimes you will be cutting with the blade in exactly the same direction as the grain of the wood, and then the harder lines may push your blade where you perhaps don't want it.

The difficulties of spruce don't end here. When you cut perpendicular to the grain, a dull blade will cut the darker wood relatively well, but tear little pieces of the soft wood. In such detailed work, those will look ugly. Also if the blade is dull, the hard wood can bend the thin edge of the blade to a shape that you cannot work with, and the blade then needs to be shaped and sharpened again. What do we learn from this? Sharpen your tools well and often and you will have more fun.

Cutting the rose

If this is your first time, practice on a piece of wood that is similar to the one of your soundboard, such as an off-cut of it, until you feel confident enough to move on to the actual rose. In case of emergency, such as if you have failed in your attempt on the rose on the soundboard, it is possible to cut the rose off and glue in a new one made of the same material. It can even be made so that people will never notice it's not the same piece of wood! But to save you that hassle, I recommend practicing on something else first.

A word about the different kinds of chisel blades you might want to make. These vary depending on what kind of cuts your pattern needs. If there are only straight lines, you will only need straight edged chisels, but cutting a floral design is made faster with curved blades. The width of the blades of course determines how many times you have to push through the wood for a given length of line in the design. It is a good idea to make blades that are exactly the correct width for your design.

So, you should have a pattern glued on and a piece of thick paper on the other side. You will also need a surface you can work on that will not break your blades. A hobby cutting mat is perfect. Begin with the chisel blade, and start from the middle of the design. The 45 degree side of the blade should always point towards the areas that you want to remove.

The blade must go absolutely vertically through the three layers, paper, wood and paper. To achieve this, you may need to slightly change the angle of your tool - here, experience will teach you better than I. So, how to determine the angle: push vertically, and don't pull the blade out immediately. Instead relax your grip of the knife and see if the knife wants to correct its position to match the angle in which the blade is lodged in the wood. Change your angle of cutting until you get the blade to go through completely vertically. The correct angle also depends on whether you are cutting with the grain or against the grain.

You will easily learn to hear how far you have pushed the blade. It makes a distinct sound when it cuts the water colour paper. The idea is to use as few cuts as possible (less work but also better results), so change blades according to what part of the design you are cutting. 

Resist the temptation to pop out the pieces you have already cut, because they support the design when you make more cuts. The chisel blade is after all a wedge that will drive the wood on its sides away.

When done with the cutting, the paper can be removed by either sanding the rose area with 400 grit sand paper or, if you used hide glue, you can use a slightly moist towel and an iron (you know, the kind that is used for removing wrinkles from clothing) , but be careful because too much moisture will make the soundboard bend into unusable shapes. The paper on the backside is left on to help keep the rose together.

And then you remove the little pieces that you have cut.

Cutting the v-grooves and finishing

Sharpen your hobby knife.

All (in my experience) single layer rose patterns have an over-under pattern to them. That is, if you follow one element throughout the design, it will go first under, then over, then under then other elements and so on, as if it were a string in a piece of cloth. This is of course an illusion, since it is just a piece of wood. But to achieve the illusion, we cut off wood so that the elements appear to go over and under each other. You start somewhere, take a crossroad and choose which element is on top. Then, cut straight cuts on both sides of the top element to about ½ depth of the wood. Now cut out the under element on both sides so that the blade is in a low angle. See picture. Mind the grain of the wood, and choose the way you approach the cut (from left or from right?).

[side view of a crossroad]

Remember, over-under-over-under. Where an element "terminates" it usually goes under, and then you may have a situation where you have two unders one after the other, but rest assured, there probably is no way to make all designs completely over-under. Do the whole rose like this.

The v-grooves of this design are cut with the knife blade. Here it becomes important to understand what wood grain is and means. Think of wood as a bundle of dry spaghetti that you hold in your hand. If you push a kitchen knife from the end towards your fist, it is easy, but if you try to change direction, the spaghettis will resist. When you push across the spaghettis, they bend and separate. Wood is similar, and the dark-soft variations of spruce show very clearly which direction the grain runs in. So, the reason why we need to care about the grain is because it affects what directions you can make cuts in. Also, when a tool is not sharp enough, it pushes wood grain aside instead of cutting it, creating rugged surfaces. Here is a picture where I try to illustrate the directions for cutting, as words seem to fail me.

[pic]

You can use a ruler to guide your blade in a straight line and a 45 degree angle to create the v-grooves. I usually do it freehand, and the ruler can't of course be used when cutting the curved elements of a design. If the design is floral, the leaves and flowers are also cut with the knife. Aim for clean cuts. Roses look best with sharp edges and clear surfaces, so sand paper shouldn't be used. Also refrain from trying to round the v-grooves or any edges with the knife. The beauty of the rose is in how it reflects light, and crisp edges are the most effective.

[picture that nicely illustrates this...]

Project Viola da Gamba

At the end of last year (2009) I decided for some strange reason to begin building a Viola da Gamba. Perhaps I had momentarily got bored with my lutes. I had just sold a lute to Japan, which completed a circle of about six years of learning. A hobby had become a profession, if you will. I felt like widening my perspectives, and using my acquired skills of woodworking and instrument construction in a new way. I used my Christmas holidays building the gamba, and got it to pretty good shape. Above is a picture of its current state, drying the linseed oil that acts as a sealer before the varnish. (If the Viola da Gamba is a new thing for you, use wikipedia, or search for Jordi Savall on Youtube.)

So it begins.  Above you can see a mould for a treble Viola da Gamba, and the back and sides that are maple, only roughly planed at this point. Below is the decorative inlay on the back plate.

The pattern is made of standard violin purfling, which I bought at the same time I bought the maple. I could have made it myself from ebony and maple, but this was of course faster. As you can see, the lines are arranged in an over-under pattern, like celtic knots, which means that the inlay is made of about 40 individual pieces.

The maple was an old log which I bought from a music store. The owner had inherited the piece from a hobbyist violin maker, and he told me the log had been drying for some 30 years on top of a shelf, which I believe because it sounds so "hollow" and is so dark in colour.  Unfortunately it has no flame pattern, but I can live with that, mostly because of the sound it makes when I tap it. 

Here we have skipped forward in time. The sides were bent in a way that is identical to bending violin sides, or lute ribs. I use a hot air blower and a T-section of iron plumbing pipe. Unfortunately, I left some brown spots on the first piece I bent, because I have never bent maple before. The mould was built so that it can be disassembled and put back together. Here the bottom has been removed so that the back of the viol could be glued on, as is the top part in order to have access to the insides of the instrument. The beauty of the design is that I can always screw the back and bottom on to keep the shape correct.  The neck has already been made, glued and screwed on. I use a screw because the neck does not a have a specifically cut mortise in the neckblock to hold it steady, like a modern violin, but is glued on with a perfectly flat surface. The screw of course secures the hold, but also it is the easiest way to apply pressure to the glue seam while it dries.

In this picture, I'm correcting a cracked part of the back. The back, you see, is bent where the clamps are, in order to give the player more room. This means making a groove on the inside of the back and then making a very tight bend there. Stupid me had already made a groove for the purfling that surrounds the bend on the back on the outside, so it cracked. Here you can see the bend, and also a view of the scroll, which is not quite your standard violin scroll. A see-through version.

Below is a picture of the neck-body joint.

Here you can see a tool I made for the marking of the purfling channels that follow the edges of the soundboard and back. It has a small blade attached to an arm which is attached to the body. All parts can be secured with a wedge. Simple, yet effective. I still have to cut the channels by hand, though. But this device makes accurate work fast and easy, and has proven to be very useful elsewhere too, such as for edging a lute soundboard, or cutting thin strips of veneer that are all the same size.

Here is a family of little finger planes I made for shaping the top of the viol. They are seen here resting after a hard days work on top of the viol top, which is attached to a plywood holding device (well, a piece of plywood attached to the top with screws), which is fastened to my table with G-clamps. I bought the plane blades from Tonewood.sk, they are sold as replacement blades for a line of commercially produced finger planes. Two have a curved bottom, and one has a straight one. With the curved bottom it is possible to plane the inside curves of the top, and also the whole underside.

Here I am gluing edging strips on the inside of the body. These provide more gluing surface for gluing the top on.

The we again skip forward in time. The top was glued on and the purfling laid on that side too. I made a fingerboard and the string holder, to match each other. I repeat below the first picture in this post so you can see what I'm talking about. The cores of both are made of maple and I used 1.5mm cherry for the center panels and then purfling (black-white-black) and ebony on the edges. Note the C-holes of the top instead of the f-holes on modern violins.

Terrible, horrible mistake: I cut the pegbox too deep, so that it was only about 0.5mm at its thinnest point. Enough for light to shine through. So I had to find a way to fix the problem, as I knew it wouldn't look good and it would probably break if someone grabbed a hold of that part. I glued a thin strip of birch on the inside of the pegbox to strengthen it. Due to poor clamping, it just made the thin part sag in, creating a depression on the outside surface of the pegbox.  Ugly. So, Here is my solution: 

Let's carve a pattern on the backside of the pegbox! The design is my own... Well it is based on someone else's work but then, so is everything that any human ever does. Now, this does not completely solve the problem, as carving makes the part even thinner, but at least it hides the problem in a confusing pattern.

And to wrap this post up, a picture of all the instruments that I currently have (well, the ones that I've made) with the gamba. From left: 13 course baroque lute, 14 strings theorbo, 7 course renaissance lute, a body for an 8c lute, 6c lute, and a 7c soprano lute. Say hello to your new friend, Mr. Gamba!