Olen saanut viimeaikoina paljon sähköposteja, joissa on kyselty luuttujen eri muodoista. Viimeisimpään viestiin vastasin suurinpiirtein alla olevalla tekstillä. Tämä voisi toimia vaikka jonkinlaisena oppaana luutun hankintaa pohtivalle.
Luuttua on soitettu keskieuroopassa keskiajalta 1700-luvulle, ja näin pitkän ajanjakson aikana soitin on ottanut monia muotoja. Luutut voi jakaa kätevästi viiteen tyyppiin ajan ja virityksen mukaan. Toki on olemassa myös kaikenlaisia välimuotoja ja vaihteluita maan mukaan, ja joskus monimutkaisempien luuttujen rinnalla oli olemassa myös yksinkertaisempia muotoja.
Keskiaikainen luuttu
4-5 kieliparia, vire ylimmästä alaspäin g'd'af ja c. Alunperin soitettiin linnun sulasta tehdyllä plektralla, pikkuhiljaa kuitenkin siirryttiin polyfoniseen musiikkiin ja tekniikka vaihtui näppäilyyn.
Renessanssiluuttu
Keskiajan viritys säilyy, mutta bassopäähän lisätään G (6-köörinen luuttu). Tässä on oikeastaan se luuttu, mikä nykyään tulee ensimmäisenä mieleen sanasta 'luuttu'. Renessanssi- ja barokkiluutun väliin mahtuu erilaisia kehitysasteita. Voisi sanoa, että alle 10-kööriset ovat renessanssiluuttuja ja yli 11-kööriset barokkiluuttuja. Renessanssiluuttuja on myös monta kokoa yhtyesoittoa varten, eli sopraanosta bassoon, jolloin kielten keskinäinen suhde pysyy samana, mutta soitin kokonaisuutena soi alempaa tai ylempää. Puhutaan siis ylimmän kielen mukaan esimerkiksi g'-luutuista tai f'-luutuista. Merkittäviä säveltäjiä esimerkiksi Dowland.
Barokkiluuttu
11 tai 13 kööriä. (Myöskin on olemassa omanlaisensa 12-kielinen luuttu, mutta sen käyttömahdollisuudet ovat rajalliset omituisten kokeellisten viritysten takia.) Olennainen ero, joka vaikuttaa luutun valintaan, on barokkiluutun viritys: f'd'afdA ja bassokielet GFEDC ja 13-köörisessä vielä BA. Kuudelle ensimmäiselle köörille muodostuvista kahdesta D-molli-soinnusta johtuen tätä tyyppiä kutsutaan myös d-molli-luutuksi. Tästä virityksen erosta, sekä siitä seikasta, että luuttumusiikki on aina kirjoitettu tabulatuurimuotoon, johtuen renessanssimusiikkia ja barokkimusiikkia ei voi soittaa samalla soittimella. Paitsi jos jaksaa jokaisen kappaleen aina kääntää viritykseltä toiselle. Tämä on se luuttutyyppi jolle Bachin luuttusarjat on sovitettu. Tämä tyyppi oli käytössä lähinnä Ranskassa ja Saksassa 1600-1700-luvuilla. 13-köörisessä on joko lyhyt bass-rider pidennys tai pidempi jatkokaula (Swan neck baroque lute eli joutsenkaulaluuttu) alimmille kielille.
Arkkiluuttu / Liuto Attiorbato
Kyseessä on kaksi hieman toisistaan eriävää, mutta yleensä sekaisin menevää soitinta. Molemmissa on renessanssiluutun viritys ja bassokielet, jotka menevät pitkän (arkkiluuttu) tai hieman lyhyemmän (l. attiorbato) jatkokaulan päähän. Tuplakieliä vähintään 14 kpl, tosin joskus bassokielet olivat yksittäisiä. Molemmat olivat oikeastaan käytössä barokin aikana, mutta lähinnä Italiassa. Koska renessanssiluutun viritys oli italialaisilla edelleen käytössä, soveltuu tämä soitintyyppi melkolailla suurimman repertoaarin soittamiseen.
Theorbo / Chitarrone
Luutusta kehittynyt pitkällä jatkokaulalla varustettu soitin, joka oli lähinnä orkesterikäytössä, tosin varsin mukavia soolosävellyksiäkin on olemassa. Käytettiin kaikkialla, ollut olemassa myöhäisrenessanssin ajoilta lähtien. Moni luutisti osasi myös soittaa theorboa. Théorbe on ranskalainen nimitys ja Chittarrone on italialainen nimitys samalle soittimelle. Viritys on outo: esimerkiksi A-theorbo: ae bgdAGFEDCBAG eli renessanssiluutun viritys, josta kaksi ylintä kieltä on laskettu oktaavilla, jollain sointujen muodot ovat soittajalle tutut normaalista luutusta, kyseessä onkin säestyssoitin basso continuo-soittoon. Vähintään 14 kööriä, joko yksittäisiä tai otelaudan kielet tuplia.
Tarkempaa (tarkinta) tietoa varsinkin jatkokaulaisista luutuista löytyy Robert Spencerin artikkelista: http://www.vanedwards.co.uk/spencer/html/
Tiivistäen, luutun maailmaan saapuva joutuu siis käytännössä valitsemaan renessanssi- ja barokkimusiikin väliltä. Lisähuomioita luutuista: Kielet ovat perinteisesti suolesta tehtyjä, joskin käytän paljon Aquila Corden synteettista nylgut-kieltä. Kitaran Nylon-kielet eivät toimi luutussa. Nauhat ovat suolikieltä, ja ne sidotaan kaulan ympäri. Luutuissa on kitkalla toimivat viritystapit, samaan tyyliin kuin viuluissa, tosin hienostuneemmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti